Seminaarin tallenteet nyt saatavilla!

Toivon ja raivon kansikuva

Toivon ja raivon vuosi 1968 -seminaari kokosi yhteen teemasta kiinnostuneita tutkijoita ja yleisöä perjantaina 20.4, jolloin vuoden merkitystä historiassa pohdittiin esitysten, musiikin, valokuvien ja videoiden kautta monipuolisella tavalla. Mikäli et päässyt paikalle tai haluat muutoin palata seminaarin tunnelmiin, voit nyt katsoa tallenteita päivästä oheisten linkkien kautta:

Osa 1. 
Seminaarin avaus / Opening words
Daniel Cobb: The Sound and The Fury: Remembering the Poor People’s Campaign
Niko Heikkilä: Between Different Worlds: Democracy and the Siege of Chicago
https://echo360.org.uk/media/251e7543-498b-4421-b957-cf7daaec76d4/public

David Cobb

Osa 2.
Mila Oiva & Eka Tchkoidze: Year 1968 in Eastern Europe
Luigi de Anna: The Italian ‘Sessantotto’. When Italy went crazy (and a little bit also myself)
Kari Kallioniemi: ‘The Very British Storm in a teacup’ – 1968 and the failed revolution
https://echo360.org.uk/media/49e726f2-ba8d-4963-a0a6-bbcabdeaa7f4/public

Kuva Mila

Osa 3.
Kari Immonen: Tulevaisuuksien vuosi 1968
https://echo360.org.uk/media/7f68acb0-911e-4f40-be6d-e0b4fbdd0e30/public

Kuva Immonen

Kuvat: Marika Ahonen

ALASTOMUUTTA, HUUMEITA JA ROCKIA – HIPPIMUSIKAALI HAIR JÄRISYTTI MAAILMAA JA SUOMEA 1960-LUVULLA

Hair musikaali AmsterdamissaKuva: Hair musikaali Amsterdamissa vuonna 1969. Eric Koch / Anefo. Nationaal Archief. Wikimedia Commons.

Hair: The American Tribal Love-Rock Musical -musikaalin ensimmäinen produktio sai ensi-iltansa vuonna 1967 ja Broadwaylla 29. huhtikuuta 1968. Tom O’Horganin ohjaamana produktio esitettiin ensimmäistä kertaa Biltmore Theaterissa. Musikaalin juoni kertoo joukosta nuoria hippejä, jotka vastustavat kutsuntoja Vietnamin sotaan. Musikaalin nimi Hair viittaa armeijan vaatimuksiin leikata hiukset lyhyiksi, sillä pitkähiuksisille hipeille hiukset symbolisoivat vapautta.

Hairin keskeisiä teemoja ovat pasifismi, rotuongelma, huumeet sekä vapaa rakkaus. Sen tarina käsittelee vuoden 1968 ajankohtaisia aiheita, kuten Vietnamin sotaa ja rasismia. Hair olikin ensimmäinen Broadway-musikaali, jossa tummaihoiset ja valkoiset esiintyivät lavalla yhdessä. Hair oli myös ensimmäinen rock-musikaali Broadwaylla. Musikaali herätti paljon huomiota, josta osa oli myös negatiivista. Esimerkiksi sen alastomuuskohtaus herätti monenlaisia mielipiteitä niin katsojien kuin itse näyttelijöidenkin keskuudessa. Bostonissa taas musikaalin esittäminen yritettiin kieltää sen sisältämän alastonkohtauksen vuoksi.  New York Timesin toimittaja Clive Barnes kuvailee kirjoittamassaan kritiikissä, kuinka hän vastaanotti useita kirjeitä, joissa häntä pyydettiin varoittamaan yleisöä musikaalin sisällöstä.

Musikaalista tuli erittäin suosittu. Sitä esitettiin vuoteen 1972 mennessä 1750 kertaa. Toukokuun 21. päivänä 1968 Broadway Review -lehdessä julkaistussa, William F. Buckleyn kritiikissä, musikaalin kuvailtiin sisältävän valtavasti energiaa ja lahjakkuutta. William F. Buckley toteaa Hairin kertovan siitä, mistä maailmassa juuri silloin oli kyse: uusien yhteisöjen muodostumisesta, joissa yhteisö määrittelee itse moraalinsa sekä oikean tavan käyttäytyä, pukeutua ja käyttää huumeita. Buckelyn kritiikki osoittaa, että vuosi 1968 on ollut muutoksen ja kapinoinnin aikaa, jossa Hair-musikaali on ollut tärkeä osa. Buckleyn kritiikki musikaalista ei kokonaisuudessaan ollut positiivinen, mutta esimerkiksi Clive Barnesin kritiikki New York Timesissa huhtikuun 30. päivä 1968 kuvailee musikaalia miellyttäväksi. Buckelyn tapaan Barneskin kirjoittaa, kuinka Hairilla on ”tämän päivän autenttinen ääni, ei toissapäivän”. Barnes kirjoittaa musikaalin olevan tuore ja New Yorkin vilpittömin musikaali. Barnes kuvailee esitystä musiikillisesti hilpeäksi. Buckleyn kritiikissä kehutaan Hairia niin puvustuksen, ohjauksen kuin lavastuksenkin osalta. Buckley toteaa musikaalin miellyttävyyden johtuvan näyttelijöiden asenteesta, joka poikkeaa normeista. Buckley päättää kritiikkinsä kirjoittamalla, ettei katsojan ole hyväksyttävä kaikkea musikaalista voidakseen nauttia siitä, sillä näyttelijät ovat lumoavia ja musikaalissa on ilahduttava häivähdys itseironiaa.

Kriitikoiden arviot sanomalehdissä eivät kuitenkaan kaikki olleet positiivisia. Esimerkiksi Variety-lehden 1. toukokuuta 1968 julkaistu kritiikki musikaalista oli kovasanainen. Musikaalia kuvailtiin esitykseksi, josta ”…puuttui tarina, rakenne, musiikki, tanssi, kauneus ja taiteellisuus”. Lehdistön kritiikeissä musikaalin yritys shokeerata yleisöä tituleerattiin epäonnistuneeksi. Varietyn 1. toukokuuta 1968 julkaistussa kritiikissä annettiin ymmärtää, että vain nuoret kapinalliset voivat nähdä musikaalin vihjailut pilvenpoltosta ja ryhmäseksistä taiteena. William F. Buckleyn kritiikissä ajoittaisesta positiivisesta palautteesta huolimatta todetaan, ettei musikaali onnistu shokeeraamaan alastomuudella tai muulla hävyttömyydellä. Hän lopulta kuvaileekin musikaalista saatavaa kokemusta surullisena. Buckeley tiivistää musikaalin lauseeseen: ”Hairin nähtyään sitä tulee kiitollisemmaksi keskiluokan vakiintuneista normeista”. Daily Newsissa huhtikuun 30. päivänä 1968 julkaistu John Chapmanin kritiikki mainitsee musikaalin olevan halpa, vulgaari, mauton ja siivoton. Chapman kirjoittaa, ettei Hairiin voi ottaa naista mukaan katsomaan esitystä. Chapman nimeää musikaalin mielestään kuvaavammalla nimellä ”likajalkaiset hölmöt”.

Musikaalia käsittelevistä kritiikeistä syntyy yleiskuva siitä, että musikaali nähtiin vahvasti yhteydessä nuorisoon. Kriitikoiden mukaan se ei puhutellut vanhempaa yleisöä, eikä vastannut heidän ymmärrystään ja vaatimustaan taiteesta. Musikaali ei siis lehdissä kirjoitettujen kritiikkien mukaan ollut jymymenestys. Silti Hairia esitettiin yli tuhat kertaa, ja se levisi ympäri maailman. Hair edusti kaikkea sitä, mikä ei vuonna 1968 ollut normien mukaista. Täten ei olekaan ihme, ettei musikaalin arvo tullut esiin perinteisiä väyliä, kuten lehtikritiikkejä, myöten. Hair saavutti valtaisaa suosiota lehtikritiikeistä huolimatta, ja nousi yhdeksi tunnetuimmista musikaaleista.

Hair saapuu Suomeen

Hair-musikaali rantautui myös Suomeen. Musikaali sai ensi-iltansa elokuun 15. päivänä vuonna 1969 Tampereen Popteatterissa. Kyseisen kantaesityksen ohjannut ja Woofia näytellyt Reijo Paukku muistelee teoksessaan Hippimusikaali HAIR ja Tampereen Popteatterin tarina (2009) muun muassa musikaalin syntyprosessia, ensi-iltaa ja vastaanottoa. Ensi-illan tunnelmia hän kuvaa seuraavasti:

Tunnelma näyttämöllä oli ennen kokematon: vihdoinkin meidät päästettiin irti näyttämään osaamistamme. Me lauloimme ja tanssimme sydämen kyllyydestä. Laulujen ja hilpeän menon takana oleva viesti tuntui menevän perille. Yleisö eli mukana, ja jatkuvat väliaplodit suorastaan haittasivat esityksen rytmiä.

Vuonna 1969 Tampereella esitetty versio oli siinä suhteessa poikkeuksellinen, että toteutuksesta vastasi pieni harrastajaryhmä ammattinäyttelijöiden sijaan. Rooleissa nähtiin muun muassa Rauli Koivisto (Claude) ja Hannele Virta (Chrissy). Tästä huolimatta kyseinen versio ei jäänyt maailman suurtuotantojen varjoon. Musikaali sai lämpimän vastaanoton niin yleisöltä kuin kriitikoiltakin. Helsingin Sanomien kriitikko Sole Uxekull kuvasi Tampereen Popteatterin versiota tuoreeksi, välittömäksi ja hilpeäksi: “Esitys on tuore ja välitön, se koko sävy on raikkaasti ja rakastettavan hilpeästi huoleton…” Toisaalta myös parannettavaa löytyi: “Amatööriyden haitat tuntuvat ennen muuta kahdessa, ja sen pahempi HAIRille, elintärkeässä tekijässä: rytmissä ja koreografiassa. Rockin hurjasti dynaaminen rytmi iskee vain muutamasta numerosta, ja aivan liian monet ja pitkät jaksot laimistuvat siveäksi tasahölkäksi.”

Aamulehden 16.8. julkaisemassa kritiikissä Matti Rosvall puolestaan näkee amatööriyden hyvät puolet: “HAIR on harrastajien esittämä, ja juuri siitä syystä sen omaleimaisuus paistaa kirkkaana…” Tähän yhtyy myös Lontoon version nähnyt Kalevi Salomaa Satakunnan Kansasta:

– – tietoinen osaaminen ja esittäminen karsisi toiminnasta sen tärkeimmän ulottuvuuden: ainutlaatuisen aitouden ja toden tunnun, joka voi olla kaikessa, musiikissa, rytmissä ja näyttämöllä olevien nuorten elämäntunteessa. Tämä käsitykseni ei sanottavasti horjunut Lontoon tulkinnan vaikutuksesta. Se oli tietysti ammattiensemblen työtä, mutta tämä ensemble oli koottu vartavasten nuorista ja vähän näyttämökokemusta omaavista ihmisistä. Ja kuitenkin: jotain oli sittenkin poissa. Tuntui miltei tragikoomiselta, ettei kohuttu ja kansainvälisestikin korkealle noteerattu Lontoon versio pystynyt haalistamaan suomalaisen amatööriryhmän saavutusta.

Musikaalin suosio Suomessa ei suinkaan päättynyt tähän. Hair-musikaalia on Tampereen Popteatterin kantaesityksen jälkeen nähty Suomessa moneen otteeseen. Heti vuonna 1970 Kotkan Kaupunginteatterissa, ja samalla näyttämöllä myös vuonna 1983. Tampereelle Hair palasi vuonna 1987 Timo Mäkisen ohjauksena. Hair-musikaali on myös nähty Linnanmäen Peacock-teatterissa Marco Bjurströmin ohjaamana vuonna 2003. Viimeksi Hair on nähty Suomessa vuonna 2012 Lahden Kaupunginteatterissa ja Åbo Svenska Teaterissa.

 Kulttuurinen vaikutus ja perintö

Musikaalin vaikutus näkyy nykyäänkin populaarikulttuurissa. Hairin lauluja on käytetty monissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Esimerkiksi vuonna 2005 valmistuneessa elokuvassa Charlie and the Chocolate Factory roolihahmo Willy Wonka tervehtii lapsia Good Morning Starshine -sanoin. Kyseinen kappale kuullaan myös televisiosarjassa Simpsonit jaksossa The Springfiel Files. Milos Forman ohjasi suositusta musikaalista elokuvaversion, joka saavutti musikaalin tapaan suurta suosiota. Hair avasi tietä uusille liberaaleille Broadway-musikaaleille, kuten The Rocky Horror Picture Show:lle.

Musikaaliin sävelletty musiikki, erityisesti kappaleet “Aquarius” ja “Let the Sun Shine in” nousivat listaykkösiksi vuonna 1969. Vuonna 1969 järjestetyssä Woodstock-festivaalissa yleisö lauloi “Let The Sun Shine In” -kappaletta yhteen ääneen, ja äänite yhteislaulusta levytettiin myöhemmin. Ennen kaikkea Hair oli merkittävä yhteisöllinen kokemus, joka 1968 nuoruuttaan eläneille edusti kaikkea sitä, minkä puolesta he taistelivat. Vaikka Hair ei enää nykyään shokeeraa yleisöä vapaalla rakkaudella tai alastomuudella, voi siitä edelleen löytää heijastuspintaa ajankohtaisille teemoille.

 

 

LÄHTEET:

Barnes, Clive 1968. New York Times. Theather: ‘Hair’ – It’s Fresh and Frank http://www.nytimes.com/packages/pdf/theater/Hair.pdf (luettu 9.4.2018)

 

Broadway Musical Home

<http://broadwaymusicalhome.com/shows/hair.htm

> (luettu 9.4.2018)

 

Buckley, William F. 1968. Broadway Review. The National Review

<http://www.orlok.com/hair/holding/articles/HairArticles/NationalReview5-21-68.html> (luettu 9.4.2018)

 

Chapman, John 1968. New York Daily News. ‘Hair’ the musical opens at Biltmore Theater 1968 <http://www.nydailynews.com/entertainment/music/hair-musical-opens-biltmore-theater-1968-article-1.2388297> (luettu 9.4.2018)

 

Paukku, R. 2009. Hippimusikaali HAIR ja Tampereen Popteatterin tarina.

 

  1. Variety. The Broadway Review <http://www.michaelbutler.com/hair/holding/articles/HairArticles/Variety5-1-68.html> (luettu 9.4.2018)

 

  1. Equire. Optional Nudity in Hair <http://michaelbutler.com/hair/holding/articles/HairArticles/Esquire9-68.html

> (luettu 9.4.2018)

 

  1. New York Times. Supreme Court Clears ‘Hair’ for Boston Run

<https://www.nytimes.com/1970/05/23/archives/supreme-court-clears-hair-for-boston-run.html> (luettu 9.4.2018)

 

 

Mila Santala ja Jenna Karlsson ovat kirjoittaneet tekstin osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin Toivon ja raivon vuosi 1968 -työpajaa.

Mary Daly – verbeistä voimaantunut radikaalifeministi

Daly kuvaKuva: Girl in São Paulo, Brazil,  ckturistandoon on Unsplash 

Mary Daly (s. 16.10.1928 Schenectady, New York ja k 3.1.2010 Gardner, Massachusetts) tunnettiin feministifilosofina, joka venytti päätelmänsä äärirajoille asti. Daly oli ammatiltaan filosofian ja teologian tohtori. Lisäksi hän opetti feminististä etiikkaa Boston Collegessa. Daly jäi eläkkeelle virastaan vuonna 1999 rikottuaan yliopiston käytäntöjä. Hän eväsi miesoppilailta pääsyn naistutkimuksen syventäviin opintoihin. (Honkanen, 2000, 61) Teologina Daly pyrki löytämään kristinuskosta naisia kannustavia ja puoltavia piirteitä.

Vuosi 1968 ravisteli kristinuskon käsityksiä sukupuolista ja seksuaalisuuksista. Daly julkaisi tällöin teoksensa The Church and the Second Sex, jossa hän kyseenalaisti kristinuskon vaaliman patriarkaalisen maailman järkkymättömyyden. Teoksessaan Daly pyrkii selittämään nais- ja miessukupuolen välisen tasa-arvon saavuttamisen merkittävyyden teologisia oppeja apuna käyttäen. Lisäksi hän kritisoi kirkon valtarakenteita, joissa on Dalyn mukaan havaittavissa alistavia ja seksistisiä piirteitä. (Suhonen, 1997, 224) Daly rinnastaa valkoisten (naisten) vaatimukset saavuttaa tasa-arvoinen asema kirkossa tummaihoisen henkilön vaikeuksiin päästä Ku Klux Klaanin jäseneksi (West, 2012). Professori Traci C. West on kritisoinut tätä näkemystä artikkelissaan The Gift of Arguing with Mary Daly’s White Feminism (2012). Westin mukaan Daly keskittyi liiaksi valkoisten naisten kokemaan uhriuuteen sivuuttaen muut etnisten naiseuksien kokemukset kirjoituksistaan. Daly siis kirjoittaa kirkosta ja toisesta sukupuolesta eli naisista, mutta ei ota huomioon naiseuden sisällä vallitsevia valtarakenteita, johon rasismi ja seksismi ovat yhtä lailla kytköksissä. West kuitenkin myöntää, että Dalyn kirjoitusten ansiosta kirkon ja teologian opinahjojen seksistiset rakenteet saatiin nostettua pinnalle. Westin mukaan Daly on myötävaikuttanut naisten aseman parantumiseen kirkossa ja naisten määrä kirkon työntekijöinä onkin kasvanut Dalyn ajoista lähtien.

Verbi-ontologia

Mary Daly rakensi päätelmänsä kristillisen ja länsimaisen symboliikan päälle. Daly ammensi ajatuksiaan prosessiteologiasta, jossa korostetaan käsitystä avoimesta tulevaisuudesta. Dalyn ajattelussa keskeistä on oleminen, joka on aktiivista toimintaa.  (Suhonen, 1997, 222) Daly puhui verbi-ontologiasta, joka korostaa verbien merkitystä kielenkäytössä ja toimii Dalyn pohdintojen lähtökohtana.  Hänen mukaansa verbit ovat aktiivisia todellisuuden luojia, joiden avulla naisten on mahdollista vapautua sorrosta. Daly liittää puolestaan substantiivi-ontologian osaksi patriarkaattia. Hän katsoo erilaisten sortomenetelmien, kuten seksismin, olevan substantivismin tulosta. Dalyn mukaan patriarkaaliset rakenteet tulee nimetä ja osoittaa todeksi tai muuten patriarkaatti nimeää ne itselle otollisella tavalla. Daly koki kieliopin kontrolloivana sekä itseilmaisua rajoittavana tekijänä. Lisäksi hän kyseenalaisti subjektin oikeuden luoda ja määritellä kielioppia. (Honkanen, 2000, 63–67)

Naiskäsitys ja lesboseparatismi

Alkutuotannossaan Daly esitti vaatimuksen sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumisesta. Daly kritisoi Tuomas Akvinolaisen sekä Aristoteleen naiskäsitystä, jonka mukaan naisen irrationaalisuus sekä auktoriteetin puute oikeutti naissukupuolen alistamisen. Teoksessaan Beyond God the Father (1973) Daly katsoo ihanneihmisen olevan androgyyni, joka hylkää perinteiset käsitykset sukupuolista ja niihin kytketyistä rooleista. Hän kuitenkin toivottaa miehet tervetulleiksi feministiseen liikkeeseen. Hän kokee, että miehet ja naiset ovat riippuvaisia toisistaan. Dalyn mukaan naisten alisteinen asema johtui naissukupuolen identiteetin puuttumisesta, asia, jota hän pyrki feminismillään vahvistamaan. Lisäksi hän rinnastaa homoseksuaalisuuden yhtä merkittäväksi seksuaalisuudeksi, kuin heteroseksuaalisuuden, mikä on radikaali ajatus kuultavaksi 1970-luvun teologin suusta. Teoksessaan The Church and the Second Sex (1968) Daly puolusti vielä heteroseksuaalisuuden valta-asemaa homoseksuaalisuuteen nähden. Ajan kuluessa Mary Dalyn käsitys feminismistä kääntyi kuitenkin yksinomaan naisia puoltavaksi liikkeeksi. Tämä näkyy hänen myöhäisemmässä tuotannossaan, jossa hän on hylännyt homoseksuaalisuuden, androgyynisyyden sekä jumala -termien käyttämisen. Dalyn teoksesta Gyn/Ecology (1978) lähtien hän korvaa sanan ”jumala” ”jumalattarella”. Androgyynisyyden tilalle nousee Dalyn ajattelussa nainen, joka samaistuu naiseuteen luokkaan, rotuun tai etnisyyteen katsomatta. Lesbous puolestaan syrjäyttää homoseksuaalisuuden. Näin ollen Daly hylkää tavoittelun sukupuolten välisestä tasa- arvosta ja alkaa korostamaan separatistista ajattelua, joka korostaa naisten erityistä asemaa miehiin nähden. Dalyn mukaan naisten tuli pyrkiä pois sellaisesta ympäristöstä, joka rikkoo heidän ehyttä minuuttansa. (Suhonen, 1997, 225- 228)

Dalyn mukaan hänen energiansa kului naisten oikeuksien ajamiseen. Hän sivuutti miehet tutkimuksistaan täysin. (Suhonen, 1997, 228) Daly suhtautui myös kriittisesti transseksuaalisuuteen. Hän katsoi, etteivät kirurgiset toimenpiteet tai hormonit voi luoda miehestä naista. Miehet eivät voi omaksua koettua naiseutta ja naiseuden historiaa. (Daly, 1979, 238) Dalyn myöhäisempi feminismi ei siis ajanut sukupuolten ja seksuaalisuuksien välistä tasa-arvoa, mikä on nykyajan feminismin keskeinen tavoite. Daly ajoi ennen kaikkea sellaisten naisten etua, joiden hän katsoi olevan irrallaan patriarkaalisen maailman kahleista. Daly korosti lesbouden positiivista vaikutusta naiskulttuuriin. Lesbouden vaikutuksesta naiskulttuurille vakiintui vahva pohja, jota patriarkaatin oli hankala romuttaa. Dalyn mukaan patriarkaatti on määritellyt naisen kategorian, jonka seurauksena myös naiset ovat seksuaaliselta suuntautumiseltaan heteroseksuaaleja. Lesbous on heteroseksuaalisuudesta poikkeava seksuaalisuuden muoto, mikä oikeuttaa sen alistamiseen. Daly oli lesboseparatismin puolestapuhuja. Lesboseparatismissa naiset eli lesbot samaistuvat toisiinsa. Sen sijaan lesbot eivät samaistu naisiin tai feminismiin, jonka katsotaan puoltavan heteroseksuaalisuutta ihannoivaa feminismiä. Lesboseparatismilla halutaan nostaa jalustalle patriarkaatin toimesta tapahtuva lesbouden sortaminen. (Honkanen, 2000, 67–71) Dalyn mukaan vain lesbo voi osoittaa aitoa rakkautta naista kohtaan ja naisten välinen eroottisuus on merkittävä todiste naisten välisestä ystävyydestä. Eroottisuus ei kuitenkaan ole välttämättömyys aidon rakkauden toteutumiselle. (Suhonen, 1997, 229–230)

Dalylainen feminismi

Mary Daly vei päätelmänsä ääripäästä toiseen. Hän halusi erottua ja olla erillinen ajatustensa suhteen, jotka saivat voimansa metaforista, separatismista sekä prosessiteologiasta. Hän halusi luoda lisää vaihtoehtoja kielelle, jonka voimaan hän vakaasti uskoi. Siitä, oliko Daly radikaalifeministi vai radikaali ajattelija, joka koki itsensä feministiksi, voidaan olla varmasti montaa mieltä. Daly oli eittämättä rakastunut naiseuteen, mutta hänen rakkautensa ei yltänyt koskettamaan kaikkia naisia ja naisenmielisiä. Dalyn feminismi sulki ulkopuolelleen heteroseksuaaliset naiset, transseksuaalisuuden ja homoseksuaalisuuden, lukuun ottamatta lesboutta, jolle hän tosin asetti myös tiukat kriteerit. Teos The Church and the Second Sex (1968) osoittaa Dalyn feminismin olevan hyvin ”valkoista” ja länsimaalaisuuteen keskittynyttä. Daly oli kuitenkin merkittävä ajattelija ja hän oli mukana tuulettamassa kristinuskoa poispäin mieskeskeisestä ajattelumallista, vaikka lopulta irrottautuikin kristinuskosta 1970-luvun alkuvuosina (Suhonen, 1997, 223). Dalya voidaan ehdottomasti pitää radikaalina teologina, joka vaati kristinuskolta tasa-arvoa sukupuolia sekä seksuaalisuuksia kohtaan.

Koen, että Dalyn ajatukset verbaalisesta voimasta niin voimaannuttavana kuin rajoittavana tekijänä pätevät edelleen. Vielä 2000-luvulla puhutaan tiedemiehistä, lakimiehistä, kirkkoherroista ja muista valtion virkamiehistä. Homoseksuaalien avioliittoa ei nähty pitkiin aikoihin avioliittona vaan parisuhteen rekisteröitymisenä.  ”Heität palloa kuin nainen” tai ”juokset kuin nainen” ovat enemmänkin negatiivisia kuin positiivisia ilmauksia. On hyväksytympää olla maskuliininen nainen, kuin feminiininen mies. Asenteita ja pinttyneitä käsityksiä on vaikeaa muuttaa ja se on pitkä prosessi.  Joissain tapauksissa pelkkä asioiden ääriviivojen piirtäminen ei auta, vaan asia on nostettava jalustalle ja oma kanta tuotava railakkaasti esille. Tästä Mary Daly on oiva esimerkki. Asiat muuttuvat toiminnan tuloksesta, eivät pelkästään ajattelun voimalla. Daly on todennutkin seuraavasti ”En ole substantiivi, vaan verbi”(Honkanen, 2000, 64).

 

Lähdeluettelo

Daly, Mary (1979): Gyn/Ecology: The Metaethics of Radical Feminism. The Women´s Press. London. 238.

Honkanen, Katriina (2000): MARY DALY: Feministi! Teoksessa Anneli Anttonen, Kirsti Leppänen, Marianne Liljeström (toim.) Feministejä: Aikamme ajattelijoita. Vastapaino, Tampere. 2000. 61–71.

Suhonen, Marja (1997): Mary Dalyn naissubjekti. Teoksessa Sara Heinämaa, Martina Reuter, Kirsi Saarikangas (toim.). Ruumiin kuvia: subjektin ja sukupuolen muunnelmia. Gaudeamus, Tampere.  222–230.

West, Traci C. (2012): The Gift of Arguing with Mary Daly’s White Feminism. Journal of Feminist Studies in Religion – sivustoJournal article   [haettu 16.4.2018]

 

 

Erika Saarnio on kirjoittanut tekstin osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin Toivon ja raivon vuosi 1968 -työpajaa.

 

Tasa-arvon moninaisia kysymyksiä pohditaan Toivon ja Raivon vuosi 1968 -seminaarin Feminismi 1968/2018 -paneelikeskustelussa, jossa aiheena on feminismin jatkumot ja säröt vuodesta 1968 nykypäivään. Paneelikeskustelun osallistujat ovat Pihla Hänninen, Tuula Juvonen, Heidi Kurvinen ja Marianne Liljeström, puheenjohtajana toimii Mona Mannevuo. Tervetuloa kuuntelemaan feminismin matkasta ja sen virtauksista laajemmin siis perjantaina klo 16.45-17.45!

“On to Chicago!”

AR 7993-B (crop)Picture:  Attorney General Kennedy and Rev. Dr. Martin Luther King, Jr., 22 June 1963, Washington, D.C.  Abbie Rowe, National Park Service/John Fitzgerald Kennedy Library, Boston. Wikimedia Commons.

In the U.S., 1968 was a year of unprecedented upheaval. From the Tet offensive and the assassinations of Martin Luther King Jr. and Robert F. Kennedy to protests and riots, profound events seemed to occur at an overwhelming pace. 1968 was certainly a year of confrontations, but it also witnessed hopes of democratic participation and economic justice. In 1968, Martin Luther King Jr. was organizing a poor people’s campaign to demand more anti-poverty programs and economic justice for poor people. In April, King went to Memphis to support a sanitation strike by black workers. And on April 3, 1968, he delivered his famous “I’ve Been to the Mountaintop” speech at the Mason Temple in Memphis. Towards the end of the speech, King was ominously skeptical about his own future, but expressed hope for people in the struggle:

“Like anybody, I would like to live a long life. Longevity has its place. But I’m not concerned about that now. I just want to do God’s will. And He’s allowed me to go up to the mountaintop. And I’ve looked over. And I’ve seen the Promised Land. I may not get there with you. But I want you to know tonight, that we, as a people, will get to the Promised Land!

And so I’m happy, tonight.

I’m not worried about anything.

I’m not fearing any man!

Mine eyes have seen the glory of the coming of the Lord!”

King was assassinated the next day at the Lorraine Motel in Memphis. Grief and rage replaced hope, as riots erupted in many cities. Some people in the black power movement symbolically referred to King’s murder as a requiem for nonviolence. Others, like James Brown, attempted to cool down the situation. On April 5, 1968, Brown was scheduled to perform in Boston, a city that was ready to erupt like many other cities on that day. Brown, however, addressed the audience and managed to calm them down so that the gig would go on. On that evening, Brown helped to maintain relative peace in the city by the force of his music.

Later in April, students at the Columbia University occupied five separate campus buildings. In a confrontational spirit that was reflective of the year 1968, the students protested against the University’s decision to build a campus gymnasium in Harlem’s Morningside Park. The students sided with the black community in their vocal opposition against the decision. The campus occupation also turned into an experiment in participatory democracy. After occupying the buildings for eight days, however, the police removed the students by force.

The political situation changed again dramatically in June. After winning the California primary, Robert F. Kennedy, the preferred candidate for antiwar activists, was murdered at the Ambassador Hotel in Los Angeles. “Now it’s on to Chicago, and let’s win there,” Kennedy had declared in a speech just before he was shot. As Kennedy was dead, it was likely that the Democratic Party presidential nominee would not be a peace advocate. Antiwar and other activists started to prepare for demonstrations at the Democratic National Convention that was to be held in Chicago in August. At this time, thousands of activists thought protests at the convention were a necessity and a new imperative for them was “on to Chicago!”

 

 

Niko Heikkilä is a Ph.D. candidate in Cultural History and a member of the working group to organize the seminar.

Rudi Dutschke – ideologinen hurmossaarnaja?

Rudi_Dutschke_(1976)Kuva: Rudi Dutschke vuonna 1976. Nationaal Archief. Wikimedia Commons.

Rudi Dutschke syntyi vuonna 1940 Saksan Schönefeldissä, joka toisen maailmansodan jälkeen oli osa Saksan demokraattista tasavaltaa (DDR). Dutschke halusi opiskella journalismia, mutta viranomaiset eväsivät hänen opiskeluoikeutensa, sillä hän kieltäytyi suorittamasta asevelvollisuutta kansanarmeijassa. Dutschke muutti Länsi-Berliiniin 6.8.1961, vain kaksi päivää ennen kuin Berliinin muuria alettiin rakentaa. Myöhemmin samana syksynä Dutschke aloitti sosiologian opinnot Freie Universitätissä.

1960-luvun kuluessa Dutschke nousi hiljalleen tietoisuuteen opiskelijaradikaalien keskuudessa. Hän antoi haastatteluja, puhui mielenosoituksissa ja oli mukana erilaisissa provosointiin tähdänneissä tempauksissa. Joulukuussa 1966 Dutschke nousi koko kansan tietoisuuteen, kun hänestä eräässä lehtijutussa maalattiin kuva kunnon kansalaisten vihollisena ja mellakoivien opiskelijoiden johtajana. Syksyyn 1967 mennessä Dutschkesta oli tullut länsisaksalaisen opiskelijaradikalismin symboli. Dutschkea riepoteltiin mediassa ja nimitettiin muun muassa antiautoritaariseksi anarkistiksi, porvariston kauhuksi, ideologiseksi hurmossaarnaajaksi sekä ihmisiä halveksivaksi vallankumoukselliseksi. Erityisesti Axel Springerin oikeistolainen lehtikonserni kunnostautui Dutschken panettelussa.

Dutschkesta maalattiin usein kuvaa väkivaltaisena yllyttäjänä, vaikka hän totesi haastatteluissa, että väkivalta ja tapot olivat teollisuusmaiden suurkaupungeissa tarpeettomia ja pikemminkin vastavallankumouksellisia. Hänestä terrori järjestelmää kohtaan oli hyväksyttävää, mutta sitä ei saanut kohdistaa yksittäisiin ihmisiin. Dutschke korosti, että väkivalta ei saanut alkuaan vallankumouksesta – hänen mielestään siihen syyllinen oli hallitseva luokka, jonka vastavallankumoukselliseen toimintaan väkivalta olennaisesti sisältyi. Tämän takia esimerkiksi opiskelija-aktivistien mellakointi oli lähinnä seurausta heihin kohdistuneista, väkivaltaisista sortotoimenpiteistä. Dutschken mukaan vallankumous edellytti organisoitumista ja tiiviimpää yhteistyötä sorrettujen välillä. Hänen mukaansa totaalisen vallankumouksen ratkaiseva edellytys oli yhtenäisyys työläisten, virkailijoiden, koululaisten, talonpoikien ja opiskelijoiden kesken. Opiskelijat eivät voineet siis vain sanella kansalle, mitä pitäisi tehdä.

Helmikuussa 1968 Dutschke oli mukana järjestämässä tilaisuutta, jonka tarkoituksena oli paljastaa Springer-lehtikonsernin ”demokratianvastainen kansankiihotus”. Dutschke oli aiemmin kirjoittanut henkilökohtaisista kokemuksistaan jouduttuaan Springer-lehtien mustamaalauksen kohteeksi ja tiukkasanaisesti tuominnut näiden ”mielipidetehtailijoiden” toiminnan. Tilaisuuden valmisteleva kokous pidettiin 1.2.1968 ja sitä seuranneena yönä monia Springerin toimistojen ikkunoita rikottiin.

Lehdet vastasivat vaatien konkreettista toimintaa punaisia agitaattoreita vastaan. Pelkät poliisien vesitykit eivät enää otsikoiden mukaan riittäneet. Jännitteet yltyivät ja tilanne kärjistyi entisestään helmikuun edetessä. 17. helmikuuta opiskelijat järjestivät konferenssin, jonka tarkoituksena oli löytää käytännön tapoja organisoida Vietnamin sodan vastaista toimintaa. Konferenssi huipentui mielenosoitukseen, johon osallistui arviolta 10 000 ihmistä, joiden joukossa oli opiskelijoiden lisäksi myös useita tunnettuja sosiaalidemokraatteja.

Kolme päivää kansainvälisen Vietnam-konferenssin jälkeen Berliinin senaatti ja kaikki parlamentissa edustettuina olleet puolueet järjestivät Springer-konsernin tuella suurmielenosoituksen radikaaleja vastaan. Tarkoituksena oli myös demonstroida Saksan liittotasavallan tukea Yhdysvalloille. Mielenosoitukseen osallistui huomattava määrä ihmisiä, sillä monet yritykset antoivat työntekijöilleen vapaata, kaupunki järjesti tilaisuutta varten bussikuljetuksia ja tapahtumaa käsiteltiin ylimääräisissä radiolähetyksissä. Arviot osallistujien määrästä vaihtelivat 80 000:sta 200 000:een. Mielenosoittajien kylteissä vaadittiin muun muassa Dutschken hirttämistä ja ”opiskelijapummien” elättämisen lopettamista. Opiskelijoita ja opiskelijoilta vaikuttaneita ihmisiä ajettiin takaa ja pahoinpideltiin. Dutschke ei itse ollut paikalla, mutta eräs häntä muistuttanut amatöörivalokuvaaja joutui pakenemaan vihaista väkijoukkoa henkensä uhalla. Lopulta tarvittiin lähes 100 poliisia saattamaan kaksoisolento turvallisesti pois paikalta. Mielenosoituksessa tapahtuneita, opiskelijoihin tai opiskelijoiksi oletettuihin kohdistuneita, väkivallantekoja kuvatiin radion suorassa lähetyksessä. Useat paikalla olleet väittivät, että poliisi jätti tarkoituksella puuttumatta pahoinpitelyihin.

11.4.1968 nuori oikeistolainen, Josef Bachmann yritti murhata Rudi Dutschken. Bachmann ampui Dutschkea päähän kolmesti, nimittäen tätä samalla ”likaiseksi kommunistisiaksi”. Dutschke kiidätettiin sairaalaan ja hänen päästään poistettiin kaksi luotia viisi tuntia kestäneessä leikkausoperaatiossa. Murhayritys muutti Berliinin kadut taistelukentäksi poliisien ja opiskelijoiden välillä. Opiskelijat pitivät Springer-konsernia osasyyllisenä ampumavälikohtaukseen ja kaduilla kaikui huuto ”Springer – murhaaja”. Myös Münchenissä ja Frankfurtissa mellakoitiin ja opiskelijat onnistuivat Münchenissä jopa tunkeutumaan Springerin toimistoon ja tuhoamaan huonekaluja sekä rikkomaan ikkunoita ennen kuin poliisi pääsi paikalle.

Murhayrityksen jälkeen Dutschke muutti perheineen Iso-Britanniaan ja vuotta myöhemmin Dutschke sai opiskelupaikan Cambridgen yliopistossa. Elo Iso-Britanniassa ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Vuonna 1971 Dutschke perheineen karkotettiin poliittisin perustein vallalla olleen oikeistohallituksen toimesta. Karkotuksen jälkeen Dutschke sai työtarjouksen Århusin yliopistosta Tanskasta, minkä nojalla hän sai myös oleskeluluvan maahan. Dutschke palasi Saksan poliittiselle kentälle myöhemmin 1970-luvulla, vastustaen ydinvoimalahankkeita.

Murhayritys aiheutti Dutschkelle pysyviä aivovaurioita, jotka johtivat lopulta hänen kuolemaansa. Dutschke kuoli Århusissa 24.12.1979 vain 39-vuotiaana, hukkuessaan kylpyammeeseen saatuaan epileptisen kohtauksen.

Muiden 1960-luvun opiskelijaradikaalien tavoin Rudi Dutschken aatemaailma muuttui myöhemmällä iällä punaisesta vihreäksi. Ennen kuolemaansa Dutschke oli osallisena Vihreän liikkeen ottaessa ensiaskeleitaan Saksassa, hän muun muassa osallistui ydinvoimalahankkeita vastustaneisiin mielenosoituksiin. Onkin spekuloitu, että mikäli Dutschken elämä ei olisi traagisesti päättynyt alle nelikymppisenä, hänestä olisi tullut Vihreälle liikkeelle ja politiikalle yhtä merkityksellinen hahmo kuin Daniel Cohn-Benditistä, saksalais-ranskalaisesta opiskelijaradikaalista ja Dutschken aatetoverista.

 

Laura Millasnoore on kirjoittanut tekstin osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin Toivon ja raivon vuosi 1968 -työpajaa.

Punaisesta vihreään – Daniel Cohn-Bendit ja Ranskan opiskelijaradikalismi

Daniel Cohn-Bendit (1968)Kuva: Daniel Cohn-Bendit vuonna 1968. Nationaal Archief. Wikimedia Commons.

Daniel Cohn-Bendit syntyi Ranskan Montaubanissa 4.4.1945. Hänen saksalaisjuutalainen isänsä sekä ranskalaisjuutalainen äitinsä olivat paenneet natsien vainoja Saksasta Ranskaan vuonna 1933. Cohn-Bendit eli lapsuutensa Ranskassa, muutti Saksaan vuonna 1958 käydäkseen siellä lukion ja palasi ylioppilaana takaisin Ranskaan vuonna 1966 opiskelemaan sosiologiaa Pariisin Nanterren yliopistoon. Siellä hän liittyi pian anarkistiryhmiin sekä otti osaa Noir et rouge -lehden kirjoittamiseen. Cohn-Bendit varttui aikuisikään asti ilman laillista kansalaisuutta. Saadessaan 18-vuotiaana valita kansalaisuutensa, hän päätyi saksalaiseksi välttääkseen Ranskan asevelvollisuuden.

Cohn-Bendit nousi julkisuuteen näyttelemällä merkittävää osaa Ranskan vuoden 1968 opiskelijaprotestissa. Tuolloin hän tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi ”Punaisena Dannynä”, punaisten hiustensa sekä arvojensa takia. Opiskelijoiden liikehdintä alkoi maaliskuussa 1968, jolloin Cohn-Benditin perustama ”Maaliskuun 22. päivän liike” valtasi kyseisenä päivänä Nanterren yliopiston hallintotilat. Kapinaan osallistui noin 150 opiskelijaa, jotka vastustivat vanhaa yhteiskuntajärjestelmää ja yliopistohallintoa. Cohn-Bendit johti lisäksi naisopiskelijoiden asuntolan valtausta ja vaati naisopiskelijoille oikeutta vierailla miesopiskelijoiden huoneissa sekä halusi opetusministerin ottavan kantaa opiskelijoiden seksuaaliongelmiin. Muun muassa näiden mielipiteidensä sekä toimintansa kautta anarkistisesta ”Puna-Dannystä” muodostui yksi Pariisin opiskelijaliikkeen johtohahmoista sekä etusivun uutinen ympäri maailman.

Ranskan opiskelijaradikalismi huipentui vuoden 1968 toukokuun tapahtumiin, jolloin myös työläiset nousivat vastustamaan hallitusta yleislakolla, johon suurimpien arvioiden mukaan osallistui jopa yhdeksän miljoonaa työläistä. Muun muassa Vietnamin sotaa, fasismia, kapitalismia, Amerikan imperialismia sekä perinteisiä arvoja vastustavat mielenosoitukset, väkivaltaiset opiskelijamellakat ja tehtaiden valtaukset täyttivät Ranskan. Maa oli kaaoksessa ja vallankumous sekä sisällissota lähellä. Cohn-Bendit toimi tämän myllerryksen keskellä opiskelijoiden tärkeänä johtohahmona. Opiskelijaradikalismia vastustavat viranomaiset keksivät nopeasti käyttää hyödykseen Cohn-Benditin ”ulkomaalaisia” juuria, mikä aiheutti lähinnä hilpeyttä opiskelijaliikkeen keskuudessa.

Cohn-Benditin saksalainen passi koitui kuitenkin hänen kohtalokseen, kun viranomaiset karkottivat hänet ”vallankumouksellisena muukalaisena” 22. toukokuuta Saksaan, kieltäen häntä tulemasta Ranskaan seuraavaan kymmenen vuoteen.  Pian tämän jälkeen toukokuun 30. päivänä koko Ranskan tilanne kuitenkin rauhoittui, kun kansan porvarillinen enemmistö järjesti tukimielenosoituksen presidentti Charles de Gaullen puolesta. Tämän seurauksena järjestettiin ennenaikaiset vaalit, jotka de Gaulle onnistui voittamaan. Opiskelijat palasivat kouluihin ja järjestys Ranskaan. Vallankumous jäi siis syntymättä, mutta vallankumouksellisten toiminta pani vireille työehto- ja palkkasopimusten muutoksia sekä muita sosiaalisia uudistuksia.

Palattuaan Saksaan Cohn-Benditistä tuli yksi poliittisen Revolutionärer Kampf -ryhmän perustajajäsenistä. Samalla Cohn-Bendit työskenteli Karl Marx -kirjakaupassa sekä frankfurtilaisessa vaihtoehtopäiväkodissa.

Kokemuksistaan päiväkodin vetäjänä Cohn-Bendit kirjoitti muun muassa 1975 julkaistussa omaelämäkerrallisessa kirjassaan Le Grand Bazar. Osa kirjoituksista oli pedofiilisesti värittyneitä, joissa Cohn-Bendit esimerkiksi kirjoitti olleensa seksuaalisessa kanssakäymisessä pienten lasten kanssa. Ilmestyessään kirja ei herättänyt suurta huomiota, mutta kun se tuli uudelleen pinnalle 2000-luvulla, keskustelu kävi kiivaana poliittisesti yhä hyvin aktiivisen Cohn-Benditin menneisyydestä. Tuolloin Cohn-Bendit puolusti itseään kertomalla kirjan olleen vain typerän nuoren miehen halua provosoida sekä tunnusti tekstien olevan mahdottomia hyväksyä tämän päivän kontekstissa. Päiväkodin lapset ja heidän vanhempansa nousivat myös esiin puolustamaan entistä lastentarhan opettajaa eikä kukaan lopulta vakavasti syyttänyt Cohn-Benditiä pedofiliasta.

1980-luvun alussa Cohn-Bendit oli mukana perustamassa Saksan Vihreää puoluetta, jossa hänestä tuli yksi sen Realo-siiven johtohahmoja. Puolueensa edustajana hänet valittiin Frankfurtin varapormestariksi vuonna 1989, jolloin hänen tehtävänään oli vastata monikulttuurisuus- sekä maahanmuuttokysymyksistä. Hänen aikanaan kaupungin maahanmuuttajien määrä kasvoi merkittävästi sekä hän kehitti myös suvaitsevaisemman käytännön päihderiippuvaisia kohtaan.

Vuonna 1994 Cohn-Bendit valittiin ensimäistä kertaa Euroopan parlamenttiin Saksan edustajana. Tämän jälkeen hän tuli valituksi vuonna 1999 Ranskan edustajana ja jälleen vuonna 2004 Saksan edustajana. Lisäksi vuonna 2002 hänet valittiin toiseksi Euroopan parlamentin vihreän ryhmän puheenjohtajaksi. Molempien maiden edustaminen on ollut mahdollista Cohn-Benditille, sillä europarlamentin sääntöjen mukaan EU-maan kansalainen voi olla ehdolla myös muualla kuin omassa kotimaassaan.

Cohn-Bendit on herättänyt monenlaisia mielipiteitä sekä Saksassa että Ranskassa. Vuoden 1999 Euroopan parlamenttivaalien aikaan ranskalainen media suosi Cohn-Benditiä huolimatta hänen risteävistä mielipiteistään edustamansa vihreän puolueen kanssa. Puolestaan Cohn-Benditin eurooppamielisyys auttoi hänet vaalivoittoon Saksassa vuoden 2004 vaaleissa. Todellisen läpimurtonsa Cohn-Bendit teki Ranskan riveissä vuoden 2009 vaaleissa saadessaan yli 16% äänistä, mikä tarkoitti samalla vihreän puolueen nousua kolmen suurimman puolueen joukkoon ensimmäistä kertaa Ranskassa.

Cohn-Benditin saavuttama suosio tuskin olisi ollut mahdollinen, ellei hän olisi hylännyt Punaista Dannyä Vihreän Dannyn tieltä. Vuonna 2009 hänen suosioonsa vaikutti etenkin hänen humoristinen, omituinen ja lämmin, mutta terävä luonteensa sekä hänen kykynsä puhua vaikeista asioista kansankielellä, eivät niinkään hänen epätavanomaiset mielipiteensä.

Mielipiteistään, jotka ovat ärsyttäneet niin hänen vastustajiaan kuin kannattajiaankin, Cohn-Bendit onkin tullut tutuksi. Oikeisto on kritisoinut hänen myönteistä kantaansa maahanmuuttoa ja mietoja huumeita kohtaan sekä hänen taisteluaan ydinvoimaa vastaan. Vihreää vasemmistoa on puolestaan ärsyttänyt entisen vasemmistoaktivistin nykyinen myönteisyys vapaita markkinoita ja kapitalismia kohtaan, joihin Cohn-Bendit toisaalta vaatii yhteisiä sääntöjä, sekä Naton Jugoslaviaan ja Afganistaniin kohdistuneiden hyökkäysten tukeminen.

Yhdysvaltakritiikistään Cohn-Bendit ei ole luopunut ja hän kokeekin, Yhdysvaltojen vaikuttavan liikaa eurooppalaiseen keskusteluun. Cohn-Bendit onkin tullut tutuksi Euroopan unionin intohimoisena kannattajana. Hän kannattaa EU:n syventymistä, laajenemista ja yhteisen perustuslain laatimista sekä toivoisi näkevänsä EU-maiden toimivan tiiviimmässä yhteistyössä esimerkiksi ympäristöongelmien ja pakolaiskriisin ratkaisemiseksi.

2000-luvulla vuoden 1968 punaisesta vallankumouksellisesta on siis tullut ennemminkin porvaristoon lukeutuva vihreiden eurokansanedustaja, joka ei tosin edelleenkään ole luopunut omista, jopa radikaaleista, mielipiteistään.

 

Lähteitä

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/04/28/punainen-danny-oli-ranskan-toukokuun-keulakuva

http://www.independent.co.uk/news/people/profiles/danny-the-green-daniel-cohn-bendit-1704161.html

https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000002672157.html

https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000004123548.html

 

Aurora Millasnoore on kirjoittanut tekstin osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin Toivon ja raivon vuosi 1968 -työpajaa.

Seminaarin päivitetty ohjelma

Toivon ja raivon vuosi -seminaari lähestyy! Seminaarin ohjelmaan on tullut pieniä muutoksia ja päivityksiä: lisäyksenä Mila Oivan kanssa vuodesta 1968 Itä-Euroopassa puhuu  vieraileva tutkija Eka Tchkoidzen Georgiasta. Seminaarin päivitetty ohjelma alla.

Toivon ja raivon vuosi 1968 -seminaari perjantaina 20.4.2018 Turun yliopistossa, Janus-sali (Kaivokatu 12, 1. krs)

1968: The Year of Hope and Rage –seminar on Friday 20th of April 2018 in University of Turku, Janus-hall (Kaivokatu 12, 1. floor)

1968_kollaasi

Kuva: Paul Townsend: That Was the Year That Was – 1968. The world would never be the same again. Flickr.

 

OHJELMA / PROGRAMME

10.00-10.15 Seminaarin avaus / Opening words

10.15-11.00 Daniel Cobb: The Sound and The Fury: Remembering the Poor People’s Campaign

11.00-11.30 Niko Heikkilä: Between Different Worlds: Democracy and the Siege of Chicago

 

11.30-12.45 Lounas / Lunch (omakustanteinen)

 

12.45-13.30 Mila Oiva & Eka Tchkoidze: Year 1968 in Eastern Europe

13.30-14.00 Luigi de Anna: The Italian ‘Sessantotto’. When Italy went crazy (and a little bit also myself)

14.-14.30 Kari Kallioniemi: ‘The Very British Storm in a teacup’ – 1968 and the failed revolution

 

14.30-15 Kahvitauko / Coffee break

 

15-15.45 Katja-Maria Miettunen: Vanhan valtaus vuoden 1968 symbolina

15.45-16.30  Kari Immonen: Tulevaisuuksien vuosi 1968

 

16.30-16.45 Kahvitauko / Coffee break

 

16.45-17.45 Feminismi 1968/2018 -paneelikeskustelu, puheenjohtaja Mona Mannevuo

Osallistujat: Pihla Hänninen, Tuula Juvonen, Heidi Kurvinen ja Marianne Liljeström

 

Iltaohjelma

Klo 19.30 alkaen elokuvailta Kirjakahvilassa: Noin 68 – Hullun filmin vuodet –elokuvakooste, alustajana Ilkka Kippola. Yhteistyössä Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI) ja Kinokopla.

 

Muista myös seminaarin oheisohjelma:

Keskiviikkona 18.4.2018 

Turun Kaupunginkirjaston Musiikkikirjastossa (vanhan kirjastotalon 2. kerros) kuunnellaan klo 17 alkaen vuoden 1968 hittejä 1968: toivekappaleiden hippimittari -tapahtumassa. 

Hittien jälkeen voi siirtyä kirjaston viereiseen Bar Ö:n (Linnankatu 7), jossa klo 19 alkaen esitetään Risto Jarvan elokuva Ruusujen aika (1969) yhteistyössä elokuvakerho Kinokoplan kanssa.

Kaikkiin tapahtumiin vapaa pääsy!