ALASTOMUUTTA, HUUMEITA JA ROCKIA – HIPPIMUSIKAALI HAIR JÄRISYTTI MAAILMAA JA SUOMEA 1960-LUVULLA

Kuva: Hair musikaali Amsterdamissa vuonna 1969. Eric Koch / Anefo. Nationaal Archief. Wikimedia Commons.

Hair: The American Tribal Love-Rock Musical -musikaalin ensimmäinen produktio sai ensi-iltansa vuonna 1967 ja Broadwaylla 29. huhtikuuta 1968. Tom O’Horganin ohjaamana produktio esitettiin ensimmäistä kertaa Biltmore Theaterissa. Musikaalin juoni kertoo joukosta nuoria hippejä, jotka vastustavat kutsuntoja Vietnamin sotaan. Musikaalin nimi Hair viittaa armeijan vaatimuksiin leikata hiukset lyhyiksi, sillä pitkähiuksisille hipeille hiukset symbolisoivat vapautta.

Hairin keskeisiä teemoja ovat pasifismi, rotuongelma, huumeet sekä vapaa rakkaus. Sen tarina käsittelee vuoden 1968 ajankohtaisia aiheita, kuten Vietnamin sotaa ja rasismia. Hair olikin ensimmäinen Broadway-musikaali, jossa tummaihoiset ja valkoiset esiintyivät lavalla yhdessä. Hair oli myös ensimmäinen rock-musikaali Broadwaylla. Musikaali herätti paljon huomiota, josta osa oli myös negatiivista. Esimerkiksi sen alastomuuskohtaus herätti monenlaisia mielipiteitä niin katsojien kuin itse näyttelijöidenkin keskuudessa. Bostonissa taas musikaalin esittäminen yritettiin kieltää sen sisältämän alastonkohtauksen vuoksi.  New York Timesin toimittaja Clive Barnes kuvailee kirjoittamassaan kritiikissä, kuinka hän vastaanotti useita kirjeitä, joissa häntä pyydettiin varoittamaan yleisöä musikaalin sisällöstä.

Musikaalista tuli erittäin suosittu. Sitä esitettiin vuoteen 1972 mennessä 1750 kertaa. Toukokuun 21. päivänä 1968 Broadway Review -lehdessä julkaistussa, William F. Buckleyn kritiikissä, musikaalin kuvailtiin sisältävän valtavasti energiaa ja lahjakkuutta. William F. Buckley toteaa Hairin kertovan siitä, mistä maailmassa juuri silloin oli kyse: uusien yhteisöjen muodostumisesta, joissa yhteisö määrittelee itse moraalinsa sekä oikean tavan käyttäytyä, pukeutua ja käyttää huumeita. Buckelyn kritiikki osoittaa, että vuosi 1968 on ollut muutoksen ja kapinoinnin aikaa, jossa Hair-musikaali on ollut tärkeä osa. Buckleyn kritiikki musikaalista ei kokonaisuudessaan ollut positiivinen, mutta esimerkiksi Clive Barnesin kritiikki New York Timesissa huhtikuun 30. päivä 1968 kuvailee musikaalia miellyttäväksi. Buckelyn tapaan Barneskin kirjoittaa, kuinka Hairilla on ”tämän päivän autenttinen ääni, ei toissapäivän”. Barnes kirjoittaa musikaalin olevan tuore ja New Yorkin vilpittömin musikaali. Barnes kuvailee esitystä musiikillisesti hilpeäksi. Buckleyn kritiikissä kehutaan Hairia niin puvustuksen, ohjauksen kuin lavastuksenkin osalta. Buckley toteaa musikaalin miellyttävyyden johtuvan näyttelijöiden asenteesta, joka poikkeaa normeista. Buckley päättää kritiikkinsä kirjoittamalla, ettei katsojan ole hyväksyttävä kaikkea musikaalista voidakseen nauttia siitä, sillä näyttelijät ovat lumoavia ja musikaalissa on ilahduttava häivähdys itseironiaa.

Kriitikoiden arviot sanomalehdissä eivät kuitenkaan kaikki olleet positiivisia. Esimerkiksi Variety-lehden 1. toukokuuta 1968 julkaistu kritiikki musikaalista oli kovasanainen. Musikaalia kuvailtiin esitykseksi, josta ”…puuttui tarina, rakenne, musiikki, tanssi, kauneus ja taiteellisuus”. Lehdistön kritiikeissä musikaalin yritys shokeerata yleisöä tituleerattiin epäonnistuneeksi. Varietyn 1. toukokuuta 1968 julkaistussa kritiikissä annettiin ymmärtää, että vain nuoret kapinalliset voivat nähdä musikaalin vihjailut pilvenpoltosta ja ryhmäseksistä taiteena. William F. Buckleyn kritiikissä ajoittaisesta positiivisesta palautteesta huolimatta todetaan, ettei musikaali onnistu shokeeraamaan alastomuudella tai muulla hävyttömyydellä. Hän lopulta kuvaileekin musikaalista saatavaa kokemusta surullisena. Buckeley tiivistää musikaalin lauseeseen: ”Hairin nähtyään sitä tulee kiitollisemmaksi keskiluokan vakiintuneista normeista”. Daily Newsissa huhtikuun 30. päivänä 1968 julkaistu John Chapmanin kritiikki mainitsee musikaalin olevan halpa, vulgaari, mauton ja siivoton. Chapman kirjoittaa, ettei Hairiin voi ottaa naista mukaan katsomaan esitystä. Chapman nimeää musikaalin mielestään kuvaavammalla nimellä ”likajalkaiset hölmöt”.

Musikaalia käsittelevistä kritiikeistä syntyy yleiskuva siitä, että musikaali nähtiin vahvasti yhteydessä nuorisoon. Kriitikoiden mukaan se ei puhutellut vanhempaa yleisöä, eikä vastannut heidän ymmärrystään ja vaatimustaan taiteesta. Musikaali ei siis lehdissä kirjoitettujen kritiikkien mukaan ollut jymymenestys. Silti Hairia esitettiin yli tuhat kertaa, ja se levisi ympäri maailman. Hair edusti kaikkea sitä, mikä ei vuonna 1968 ollut normien mukaista. Täten ei olekaan ihme, ettei musikaalin arvo tullut esiin perinteisiä väyliä, kuten lehtikritiikkejä, myöten. Hair saavutti valtaisaa suosiota lehtikritiikeistä huolimatta, ja nousi yhdeksi tunnetuimmista musikaaleista.

Hair saapuu Suomeen

Hair-musikaali rantautui myös Suomeen. Musikaali sai ensi-iltansa elokuun 15. päivänä vuonna 1969 Tampereen Popteatterissa. Kyseisen kantaesityksen ohjannut ja Woofia näytellyt Reijo Paukku muistelee teoksessaan Hippimusikaali HAIR ja Tampereen Popteatterin tarina (2009) muun muassa musikaalin syntyprosessia, ensi-iltaa ja vastaanottoa. Ensi-illan tunnelmia hän kuvaa seuraavasti:

Tunnelma näyttämöllä oli ennen kokematon: vihdoinkin meidät päästettiin irti näyttämään osaamistamme. Me lauloimme ja tanssimme sydämen kyllyydestä. Laulujen ja hilpeän menon takana oleva viesti tuntui menevän perille. Yleisö eli mukana, ja jatkuvat väliaplodit suorastaan haittasivat esityksen rytmiä.

Vuonna 1969 Tampereella esitetty versio oli siinä suhteessa poikkeuksellinen, että toteutuksesta vastasi pieni harrastajaryhmä ammattinäyttelijöiden sijaan. Rooleissa nähtiin muun muassa Rauli Koivisto (Claude) ja Hannele Virta (Chrissy). Tästä huolimatta kyseinen versio ei jäänyt maailman suurtuotantojen varjoon. Musikaali sai lämpimän vastaanoton niin yleisöltä kuin kriitikoiltakin. Helsingin Sanomien kriitikko Sole Uxekull kuvasi Tampereen Popteatterin versiota tuoreeksi, välittömäksi ja hilpeäksi: “Esitys on tuore ja välitön, se koko sävy on raikkaasti ja rakastettavan hilpeästi huoleton…” Toisaalta myös parannettavaa löytyi: “Amatööriyden haitat tuntuvat ennen muuta kahdessa, ja sen pahempi HAIRille, elintärkeässä tekijässä: rytmissä ja koreografiassa. Rockin hurjasti dynaaminen rytmi iskee vain muutamasta numerosta, ja aivan liian monet ja pitkät jaksot laimistuvat siveäksi tasahölkäksi.”

Aamulehden 16.8. julkaisemassa kritiikissä Matti Rosvall puolestaan näkee amatööriyden hyvät puolet: “HAIR on harrastajien esittämä, ja juuri siitä syystä sen omaleimaisuus paistaa kirkkaana…” Tähän yhtyy myös Lontoon version nähnyt Kalevi Salomaa Satakunnan Kansasta:

– – tietoinen osaaminen ja esittäminen karsisi toiminnasta sen tärkeimmän ulottuvuuden: ainutlaatuisen aitouden ja toden tunnun, joka voi olla kaikessa, musiikissa, rytmissä ja näyttämöllä olevien nuorten elämäntunteessa. Tämä käsitykseni ei sanottavasti horjunut Lontoon tulkinnan vaikutuksesta. Se oli tietysti ammattiensemblen työtä, mutta tämä ensemble oli koottu vartavasten nuorista ja vähän näyttämökokemusta omaavista ihmisistä. Ja kuitenkin: jotain oli sittenkin poissa. Tuntui miltei tragikoomiselta, ettei kohuttu ja kansainvälisestikin korkealle noteerattu Lontoon versio pystynyt haalistamaan suomalaisen amatööriryhmän saavutusta.

Musikaalin suosio Suomessa ei suinkaan päättynyt tähän. Hair-musikaalia on Tampereen Popteatterin kantaesityksen jälkeen nähty Suomessa moneen otteeseen. Heti vuonna 1970 Kotkan Kaupunginteatterissa, ja samalla näyttämöllä myös vuonna 1983. Tampereelle Hair palasi vuonna 1987 Timo Mäkisen ohjauksena. Hair-musikaali on myös nähty Linnanmäen Peacock-teatterissa Marco Bjurströmin ohjaamana vuonna 2003. Viimeksi Hair on nähty Suomessa vuonna 2012 Lahden Kaupunginteatterissa ja Åbo Svenska Teaterissa.

 Kulttuurinen vaikutus ja perintö

Musikaalin vaikutus näkyy nykyäänkin populaarikulttuurissa. Hairin lauluja on käytetty monissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Esimerkiksi vuonna 2005 valmistuneessa elokuvassa Charlie and the Chocolate Factory roolihahmo Willy Wonka tervehtii lapsia Good Morning Starshine -sanoin. Kyseinen kappale kuullaan myös televisiosarjassa Simpsonit jaksossa The Springfiel Files. Milos Forman ohjasi suositusta musikaalista elokuvaversion, joka saavutti musikaalin tapaan suurta suosiota. Hair avasi tietä uusille liberaaleille Broadway-musikaaleille, kuten The Rocky Horror Picture Show:lle.

Musikaaliin sävelletty musiikki, erityisesti kappaleet “Aquarius” ja “Let the Sun Shine in” nousivat listaykkösiksi vuonna 1969. Vuonna 1969 järjestetyssä Woodstock-festivaalissa yleisö lauloi “Let The Sun Shine In” -kappaletta yhteen ääneen, ja äänite yhteislaulusta levytettiin myöhemmin. Ennen kaikkea Hair oli merkittävä yhteisöllinen kokemus, joka 1968 nuoruuttaan eläneille edusti kaikkea sitä, minkä puolesta he taistelivat. Vaikka Hair ei enää nykyään shokeeraa yleisöä vapaalla rakkaudella tai alastomuudella, voi siitä edelleen löytää heijastuspintaa ajankohtaisille teemoille.

 

 

LÄHTEET:

Barnes, Clive 1968. New York Times. Theather: ‘Hair’ – It’s Fresh and Frank http://www.nytimes.com/packages/pdf/theater/Hair.pdf (luettu 9.4.2018)

 

Broadway Musical Home

<http://broadwaymusicalhome.com/shows/hair.htm

> (luettu 9.4.2018)

 

Buckley, William F. 1968. Broadway Review. The National Review

<http://www.orlok.com/hair/holding/articles/HairArticles/NationalReview5-21-68.html> (luettu 9.4.2018)

 

Chapman, John 1968. New York Daily News. ‘Hair’ the musical opens at Biltmore Theater 1968 <http://www.nydailynews.com/entertainment/music/hair-musical-opens-biltmore-theater-1968-article-1.2388297> (luettu 9.4.2018)

 

Paukku, R. 2009. Hippimusikaali HAIR ja Tampereen Popteatterin tarina.

 

1968. Variety. The Broadway Review <http://www.michaelbutler.com/hair/holding/articles/HairArticles/Variety5-1-68.html> (luettu 9.4.2018)

 

1986. Equire. Optional Nudity in Hair <http://michaelbutler.com/hair/holding/articles/HairArticles/Esquire9-68.html

> (luettu 9.4.2018)

 

1970. New York Times. Supreme Court Clears ‘Hair’ for Boston Run

<https://www.nytimes.com/1970/05/23/archives/supreme-court-clears-hair-for-boston-run.html> (luettu 9.4.2018)

 

 

Mila Santala ja Jenna Karlsson ovat kirjoittaneet tekstin osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin Toivon ja raivon vuosi 1968 -työpajaa.